Perkeleemmoinen peljästys

Tälle päivälle ei ollu suunnitteilla mitään erikoista. Ei ollu suunnitteilla kyl sitäkään, että puoli päivää menee sairaalassa. Ihmettelin vähän yöllä, kun masukki ei heränny mun vessassakäyntiin. Yleensä potkii mua hetken pari sen jälkeen kun käyn pystyssä. Aamulla heräsin, eikä edelleenkään potkinu. Sitten vähän tökin, eikä mitään. Sitten tökin aika reippaasti eri asennoissa, eikä vieläkään potkun potkua. Paniikki oli valmis.

Soitin isäni paikalle pikkusolua kaitsemaan, soitin Mr. solulle, että nyt ei tunnu mitään, ja paniikkipuhelun terkkarille. Sanovat, että tulehan paikalle ja lähdinkin heti, kun vaari saapui lapsenvahdiksi. Ei oo ikinä ollu niin pitkä matka terkkarille. Järki kyllä sumenee lähes täysin, vaikka itsensä koittaa kuosissa pitääkin. Kaikki pahimmat vaihtoehdot pulpahtaa mieleen ja puolessa matkassa poru on valmis. Masukki ei liikahtanut vielä matkallakaan. Pääsin suoraa neuvolaan. Siitä vasta itku tulikin kun se syke kuitenkin kuului.

Mr. solu paahtoi taksilla töistä paikalle juuri parahiksi, kun sain lähetteen TAYSiin käteeni. Neuvolan täti oli sitä mieltä, että syke ei ihan priima ollut, joten pisti meidät tarkistukseen. Ihan omalla autolla mentiin, ei tarviinnu pii paata. Matkalla sitten masukkikin liikahti. Polilla pistivät mut remmeihin kiinni ja tarkkailuun. Kuulemma 30-40 min sydänkäyrää. Makasin siinä tunnin. Sain välillä mehuakin, kun masukki kuulemma nukkui. Piti sokerilla herätellä, että saatiin kunnon käyrät. Sitten odotettiin lääkäriä.

Lääkäri ultras ja ronkki aikansa ja totes, että ei oo mitään vikaa. Päästi kotiin siitä sit. Mutta voi hittojen hitto että säikähdin! Toivottavasti ei tarvii ikinä enää. Huonompana sivuhuomautuksena mainittakoon, että mitään ei ole supistuksista huolimatta tapahtunut, eli viikkoja vielä edessä... Monta monta. Koko päivä on menny enemmän tai vähemmän täpinöissä aamun takia. Nyt sentään masukilla on hikka ja muutenkin on maha taas täynnä elämää. Tää raskaana oleminen on kyllä jotenkin skitsofreenista puuhaa. Välillä toivois, että vähän rauhottus, mutta sit jos ei liikukkaan niin täys paniikki on äkkiä päällä. Ehkä mä en valita siitä nukkumattomuudestakaan enää. Potkikoon. Ja taidan kuitenkin kohta mennä pakkaan sitä laukkua, jos tuleekin uudelleen äkkilähtö... Toivottavasti kuitenkin huomenna paluu arkeen.