Ku ei vaa jaksais...

Niinhän se aika taas menee. Mut ku alhaalta on niiiiin pitkä matka ylös. Oon vähän yrittäny jotain tehdä, mutta mikään ei oikein kiinnosta. Iltasin aika kuluu töllöttäen tyhjänpäivästä ohjelmaa töllöstä. Tänään kuitenkin veivasin itteni omenapuuhun. Useampaan kertaan itseasiassa. Nekin pitää leikata näin keväällä. Neljästä puusta on leikattu kolme ja siitä viimisestäkin osa. Ommellutkin oon, mutta en mä mitään valmiiks oo saanu. Tänään oon pillittäny sekä omenapuussa että ompelukoneella. En mä perhearkea helpoks kuvitellu, mutta tarviiko sen nyt ihan näin rankkaa olla. Pitääkö elämän jatkuvasti koulia? Ilmeisesti pitää. Jos ei ole isoja murheita niin ne pienemmätkin tuntuu varmaan ihan yhtä isoilta... Mulla on ilmeisesti vielä tooosi paljon opittavaa. Pitäis opetella elämään hetkessä. Eikä murehtia tulevaa. Mut ku... Ei todellakaan oo meikäläiselle helppoa!

Aurinko paisto tänään niin hienosti, että vein pyykit ulos kuivuun. Ja ne kuivu. Ei tuullu, joten uskalsin pölysaasteesta huolimatta niitä sielä roikottaa. Vihdoin saa kaikki porkkana ja mandariinitahrat pois muksujen vaatteista! Koko talvi odoteltu uv-hoitoa. Naamakin tais saada uv ja pölyhoitoa sielä omenapuussa. Sen verran kiristelee...

Tällästä mä oon viikon mittaan yrittäny...

mut nää ruudut ei vaan näytä loppuvan...

Tällästäkin mää yritän. Tää vaan ei tunnu edistyvän.

Kiva jos joku jaksaa vielä tässä blogissa mukana roikkua. Kiitos kaikille kommenteista!