Sitä punasta sorttia

Eka huonot uutiset. Joku turkasen karvakasa on käyny syömässä mun pavut. Siis ne kasvit ihan tyngälle. Pari on enää jäljellä, enkä ehdi tänään niille tehdä mitään suojelutoimenpiteitä. Ei sentään mikään muu ollu kelvannu.

Parempiin uutisiin. Mä repäsin taas tänään mettään. Aikaa ei ollu paljon, mutta kävin kattomassa, missä kuosissa vattupaikka on. Kuulin huhua, että sielä ois jo kypsiä. Olihan siä, mutta paaaaljon oli vielä ihan raakoja. Sain mä sieltä vähän kerättyäkin ennen kun piti tulla kotiin. Pistin heti osan pakkaseen. Rupusimmat menee mehumarjaksi, toki pakkasen kautta, kun muita marjoja pitää vielä odottaa. Jätin myös kohtalaisen satsin aamupuuroon. Saa pikkusolukin jotain vaihtelua hilloille... tai siis lakoille, miten sitä nyt sit taivutetaankaan. On ne vaan hyviä!

Huonona puolena aikasessa vatuttamisessa on se, että huomiseen mennessä tienoon kaikki mummot ja mummon mieliset tietää, että joku on jo ollu sielä puskassa. Tää on sitä tietoo, joka leviää kulovalkeen tavoin. Se taas houkuttelee kaikki muutkin jo puskaan... Onneks ei olla yhden puskan varassa.

Eilen illalla sain palapeittoon mielestäni riittävän määrän palasia kasaan. Nyt ne sit pitäs yhdistää ja tehdä joku reunus vielä... Aikamoinen homma tossa pienessäkin peitossa oli. En taida enää tehdä noita... Vaikka kokemuksesta pitäs tietää, että vannomatta paras.