Normaalius ja toivon hiipuminen

Tässä on ollut vähän henkistä painolastia viimeaikoina. Pikkusolu täyttää pian 3. Se ei edelleenkään puhu mitään. Ei siis niin, että käytössä olis pari sanaa (oliskin!) vaan se ei puhu yhtään. Teeskentelen kyllä välillä ymmärtäväni siitä ähinästä jotain sanoja, mutta realistisesti ei siis tule yhtään sanaa. Tässä alkaa nyt hiukan (tai oikeastaan aika paljon) huolettaa. Muutama yö onkin mennyt vollottaessa sitä, että lapsi ei olekaan normaali. Tai keskiverto. Tai ihan mikä sana tahansa joka viittaa siihen, että oppisi asioita edes suunnilleen samaa tahtia kuin muut. Mikään ei ole pahempaa kuin toivon hiipuminen. Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta kyllä pettyy sit kuitenkin, kun salaa on vielä toivonut jotain ihmettä. Ehkä tässä nyt lyödään vielä päin seiniä menneen synnytyksen jälkilöylyjä. Ehkä se meni vielä enemmän pieleen, kun mitä ajateltiin ja annettiin ymmärtää.

Olen kyllä tietoinen, että lapset kehittyy eri tahtia. Mutta kun samalle lapselle alkaa kerääntyä useampia "ei osaa tuotakaan" asioita, niin pistää vollottamaan. Ollaan alotettu puheterapia, jossa ollaan käyty nyt 5 tuntia leikkimässä parkkitalolla. Ymmärrän, että lapsen pitää sielä viihtyä, mutta 5 h samaa leikkiä saa meikäläisen kyllä miettimään sanontaa "let me slip into something more comfortable; like a coma". Puheterapiassakin on jo puhuttu, että todennäkösesti tulee olemaan oppimisvaikeuksia myöhemmin, kun näin myöhään on puhumatta. Äidin toivon hiipuminen taas oireilee pinnan lyhentymisestä entisestään (voiko kärsivällisyys mennä miinukselle), joka taas pahentaa asioita entisestään.

Toisaalta haluaisin elää toivonkuplassa ja kieltäytyä huomaamasta merkkejä. Välillä mietin mitä kaikkea tuo söpömussukka jo osaa. Osaahan se jo tuon ja tuon... Toisaalta taas olisi pikkuhiljaa pakko saada tietoa ja vastauksia. Vastauksia saa netistä etsimällä, joskin se johtaa väistämättä pahimpien skenaarioiden kehittelyyn ja lisävollotukseen. Taaskaan pessimisti ei pety? Onneksi sentään asutaan Suomessa, jossa apua on tarjolla. Aika psykologille on jo varattu, tosin sitä pitää vielä hetkitovi odotella... Sitä odotellessa vollotan öitä. Ja toisaalta, sielä psykologillakin pitää rampata vielä monta kertaa, eikä sekään varmaan voi/osaa/uskalla sanoa mitään. Mahdolliseen diagnoosiin voi siis mennä vuosia. Aikaa neuvolaan en viitsisi edes varata, koska tiedän jo valmiiksi mitä niistä palikkatesteistä tulee. Ei mitään. Kaikki lapset ei leiki palikoilla. Mutta jos 95 % leikkii, niin se että joku ei leiki on vähän epänormaalia. Ei vissiin tälläkään kertaa voinut tämä homma mennä putkeen. Ehkä mun lähellä vaan ei ole putkea.

Käsityöt on jääny vähän vähemmälle. Valmistuneena kuitenkin siniturkoosi katoava ysitilkku.

Jalkapallopeittoon tikkasin vapaasti aaltoilevaa suoraa.

Takapuoli tuli nyt vaan yhdestä kankaasta, että sujuis vähän nopeemmin. En aluks niin välittäny tästä kankaasta, mutta nyt se alkaa näyttää jo ihan hyvältä. Tuosta viileän vihreästä väristä tykkäsin kyllä heti.

Toivokaa te nyt vielä sitä ihmettä jos minä elän inhorealistina...