torstai 22. elokuuta 2013

Sairastelua

Blogissa on ollut hiljaista, koska minä oon ollu kipeenä. Onnistuin taas keräämään itselleni jonkun kurkkutaudin, josta on nyt tulossa aivolimatauti ja keuhkotauti. Tämä paksuustilassa sairastaminen ei tosiaan ole herkkua, kun ei tämä paksuustilakaan ole herkkua. (Paitsi iltaisin herkkuja täynnä...) Onneksi pikkusolu on ollut lähestulkoon terve, vähän tuli nenästä tolppaa, mutta ei sitä tarvinnu edes niistää. Toivottavasti pysyykin niin.

Työntekijällä on oikeus sairastaa, mutta äidillä ei. Meidän hoitojärjestelyistä johtuen olin toisen sairaspäiväni pikkusolun kanssa kaksin kotona. Siinä sitä sitten lyllertää mäkeä ylös rattaita lykkien ja puuskuttaen, ja koittaa pitää mukulan jokseenkin tyytyväisenä, vaikka itse pystyy vaan makaamaan kotona lattialla. Ei paljon huvitoimikuntaa huvita. Kai tämä on esimakua siitä toisen pienen ihmisen tulemisesta... Tänään menin jo takasin töihin. Sielä saa istua rauhassa ja köhiä. Onneksi on tietokonehommaa, eikä mitään urheilua niin pystyy tekemäänkin.

Mun lempiasento tällä hetkellä ois selällään, mutta niin ei saa kai olla. Tosin, ei mulle tuu siinä huono olo, joten en tiedä voiko se olla kovin paha. Oon sitte koittanu olla jossain puoliröhnöttävässä asennossa ja parannella itteeni. Iltasin telkkarin äärellä oli hyvä neuloa, joten sain mä jotain taas valmiiksikin. Taas jäi perus jämäkerä jäljelle. Onneksi tuota väriä kelpaa tähän taloon pienemmätkin sukat. Saa nähdä riittääkö pikkusolun sukkiin toi loppu, ja koska ne sit tulis tehtyä...


Oon edistäny pikku hiljaa myös ikuisuusprojekti pöytäliinaa. Vihreitä lehtiä putkahtelee muutama illassa, mutta edistymistä ei oikein nää, kun ei väri vaihdu. Laitan kuvaa sitten taas kun tämä kerä loppuu ja vaihdan väriä taas virkistyksen vuoksi. 

Ai niin, viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, vaan suurena uutisena: pikkusolu lähti itse kävelemään maanantai iltana! Reilusti yli vuosi ja 7 kk. Kauan sitä odotettiinkin. Eikä se alkanu mitenkään askel-askel-muks vaan tossa se veti rinksaa olohuoneen lattialla. Kun kerran keksi miten se homma toimii niin nyt se kävelee ihan hyvin. Ilman tukea pitäis vielä oppia nouseen ylös, mutta kai sekin kohta. Nyt se osaa jo karata ulko-ovistakin... Naureskeltiin Mr. solun kanssa, että kai se sit oppii puhuunkin niin, että joskus vaan sanoo, että "tuo nyt sitä leipää ja voitelekin vielä". Tuntemattomat ovat pienen ihmisen tiet.

3 kommenttia:

  1. Onnee kävelijälle! :-)
    Mää ehdein jo kaivatakki postausta, toivottavasti paranet pian. Siitä selällään makoilusta; ei siinä tosiaan varmaan vaaraa oo, jos ei kerran tuu paha olo. Sillon ko ootin äSsää, nukuin paljon selälläni, ei tullu paha olo enkä ollu ees kuullu että se voi olla huano juttu. Koon aikana taas tuli saman tien karmee olo jos ees yritin. Kai se kroppa varottaa jos on tarvis.

    VastaaPoista
  2. Pikkusolu oppi kävelemään samassa iässä kuin pikkuserkkunsa. Voisi siis sanoa, että sukuunsa tullut ;. Pian se ilman tukea nouseminenkin luonnistuu. Nuoriherra M ei oikein edes treenaillut kävelyä, sitten vaan yhtenä päivänä lähti kävelemään. Ja muutaman kuukauden päästä jo juoksi.
    T: serkkutyttä Sääksjärveltä

    VastaaPoista
  3. Hauska kuulla, että muillakin on vähän kestänyt. Olin ihan varma, että pikkusolu oli maailman myöhäisin kävelijä... Ja erityisen hauskaa, että käyt lueskelemassa ja vielä kommentoit :)

    VastaaPoista